Mustikkapannacotta

Koskaan en ole pannacottaa maistellut, mutta kun oli niin nätin näköinen leivos, niin täytyi kokeilla. Alkuperäinen resepti oli vadelmille, mutta olin juuri vähän aikaa sitten kerinnyt tuhoamaan viimeisetkin vadelmat pakkasesta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät pensasmustikat. Kauan aikaa kyllä mietin että raaskinko käyttää niitä, sillä tykkään aika paljon napostella niitä sellaisenaan. Osan päätin kuitenkin uhrata leivontahimon viedessä voiton.

Mustikkapannacotta mustikkakastikkeella ja keksimuruilla

Pannacottaa tehdessä mietitytti kovasti suuri sokerimäärä, sillä itse en välitä liian makeista leivonnaisista. Sokeasti päätin kuitenkin ohjetta noudattaa, sillä kyseistä herkkua en ollut vielä koskaan tehnyt. Yleensä jos alan soveltamaan uutta leivonnaista tehdessä, ei lopputulos ole kovinkaan imarteleva. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin. Lopputulos oli aivan liian makea makuuni, mustikkaosa jäi liian veteläksi ja vaniljaosa meni liian kovaksi. Onneksi tein lisäksi kirpeämmän mustikkakastikkeen ja keksimurua. Niitä kun pisti paljon samalle lautaselle, oli makuelämys hieman siedettävämpi. Jos teen kyseistä pannacottaa vielä uudestaan, tulen kyllä soveltamaan sitä ihan kunnon kädellä. Mustikkaosan jättäisin kastikkeen tavoin vähän kirpeäksi ja vaniljaosaan laittaisin myös vähemmän sokeria. Tämän voisi tehdä vaikka lasiin ja lasin pohjalle keksimurua. Ai että kun tulisikin sitten hyvää. Ehkäpä joku päivä sellaisen teen.

Vaniljaosaa tehdessä käytin ensimmäistä kertaa aitoa vaniljatankoa. Aina olen salaa haaveillut sellaisen käytöstä, mutta jostain syystä en ole koskaan malttanut käyttää. Tangosta johtuen vaniljaosasta tuli aika ruman keltainen, mutta hieman lohdutti ajatus aidon vaniljan käytöstä. Keksimurut tein hyytelökakun pohjan mukaan, eli keksimuruja ja voita. Keksimuruja murskatessa kokeilin Jamie Oliverin tyyliä, jonka olin nähnyt aiemmin yhdessä hänen miljoonasta ohjelmastaan. Yleiskone olisi ollut kyllä saatavilla murskaamiseen, mutten jaksanut levittää kyseistä konetta. Käärin keksit siis keittiöliinan sisään ja rupesin paukuttamaan pöytää ja välillä väliseinää vasten. Ihan kunnolla voimaa sai käyttää, niin tuli nopeasti hienoa murskaa.

Hieman erilainen leivitys?

Leivitys on aiemmin ollut minulle suhteellisen vieras käsite. Se on aina kuulostanut jotenkin erityisen hienolta, haastavalta tai turhalta touhulta. Jotakin mitä vain kokit tekevät ainoastaan televisiossa. Ensimmäisen leivitetyn pihvin maistoin kultani tekemänä. Sinä hetkenä tajusin, ettei pihviä voi enää syödä ilman leivitystä. En ole nimittäin mikään pihvi-ihminen. Ainoa pihvimuoto joka on minulle aiemmin kelvannut, on ollut pallogrillissä grillattu pihvi, joka syödään sellaisenaan ilman mitään lisukkeita. Luolamiestapaan.

 

Maissihiutaleilla leivitetyt pihvit

Nyt kun olen päässyt sisälle leivityksen ihmeellisen maailmaan, ei meillä tähän hetkeen mennessä ole syöty yhtäkään pihviä ilman leivitystä. Kultani yleensä tekee leivityksen korppujauhoilla, mutta viime viikolla pihvejä tehdessä korppujauhot olivatkin loppuneet. Epätoivon hetkellä päätimme kokeilla tehdä leivityksen kaapin perälle unohtuneilla maissihiutaleilla. Murskasimme niitä vain hieman pienemmäksi yleiskoneella. Yllättäen kyllä niistä tuli mielestäni jopa parempia kuin perinteisesti korppujauhoilla tehden! Pihvit olivat uskomattoman rapeita, kauniin kullan ruskeita ja meheviä sisältä. Tästedes minun puolesta meillä tehdään leivitykset ainoastaan maissihiutaleilla! Kokeilemisen arvoinen vaihtoehto siis. Kultani kanssa haaveilimme jo valtavasta hampurilaisesta, jossa olisi tällainen pihvi sisällä. Ehkäpä kokeilemme sellaista joku päivä ja ehkäpä siitä tulisi julkaisemisen arvoinen juttu.

Nirsosta tavalliseksi tallaajaksi

Olen itse ollut lähes koko lapsuuden ja teini-iän äärimmäisen nirso ruoan suhteen. Oikeastaan ainoat ruoat, mihin suostuin katsomaankaan päinkään, liittyivät aina jollain tavoin pastaan. Spagetti, makaronilaatikko, makaronipata ja lasagne vuorottelivat säännöllisesti. Hernekeitto oli kummallinen poikkeus sääntöön, mitä äitini teki aina alusta alkaen. Järkytyin kun kuulin, että jotkut ihmiset oikeasti syövät sitä purkista. Tästä syystä itsekin teen hernekeittoni aina itse. Joskus kuulemma söin jopa jauhelihakeittoa, mitä suuresti ihmettelen, sillä inhosin perunaa. Ainoastaan perunamuusi oli hyväksyttävää. 

Joskus kun nirsouteni paisui niin, ettei mikään kelvannut, söin paljon valmisruokia kuten mikropitsaa, mikrohampurilaista ja mikrohotdogia. Kun muutin omilleni ja rahat olivat niukalla, elin pitkiä aikoja syömällä paljasta nuudelia. Jossain vaiheessa kuitenkin tulin järkiini ja päätin alkaa kokeilemaan uusia makuja ja se päätös on saanut minut ihastumaan moniin uusiin makuihin. Aiemmin minulla oli pitkä lista kelvottomista ruoka-aineista. Arvioisin että lähemmäs 20. Tällä hetkellä ainoat maut, jotka vielä vaativat totuttelua ovat sienet, oliivi ja kala. Voisi siis sanoa että olen tullut jo aika pitkälle?

Vielä on matkaa jäljellä, mutta onneksi sitä matkaa on helpottamassa avomieheni, jonka kautta olen oppinut tykästymään uusiin makuihin. Hänen ansiostaan olen saanut paljon rohkeutta kokeilla uutta ja luottamaan enemmän itseeni. Erityisesti tämä on korostunut leipomisessa. Kokkauksessa häviän hänelle niin ruhtinaallisesti, että sen jättäisin mieluummin yksinomaan hänelle. Mutta onneksi yhdessä on mukava tehdä, kun saa tukea ja turvaa.